Maanantaina kello soi kuudelta ja tästä alkoi armoton pari vuorokautta kestänyt rumba. Yö unet jäivät lyhyttäkin lyhyemmiksi. Ei ehtinyt nukkua kun piti suunnitella ja jännittää jo pitkälle ensi viikon ohjelma. Seitsemältä bussiin ja Sanyan keskustaan, josta kahdeksalta bussin vaihto ja kohti Haikouta. Kolmen-neljän tunnin bussimatkan jälkeen taksiin ja puolen tunnin matka lentokentälle. Seuraavat kolme tuntia koneessa ja viimein illalla kahdeksalta koululla. Tästäpä vilinät ja melskeet vasta alkoivatkin. Kolmenkuukauden kamat lattialle ja öö - Miten ihmeessä kuvittelin, että saan tämän kaiken koneeseen ja Suomeen. Muutaman kerran huomispäivän vaatteiden sovitus. Viattomat ja mahdollisimman raskaat vaatteet niskaan. Käsilaukkuun kaikki kirjat ja läppäri. Voi ei, nyt jännittää. Tutin kanssa höpötystä pitkälle yöhön, aamulla 5.15 ylös. Hyvästelyiden aika. Kyyneliä. 6.30 Suvi ja Sonja lähtivät vielä saattelemaan meitä taksille. Ootta te tytöt vaan ihania.

Kentällä jännitettiin painorajoja. Ruumaan menevä laukku painoi 23kg. Just kun helpotuksen oli oikeasti tajuamassa, niin virkailija sanoo: "Ole hyvä ja mene tarkastushuoneeseen". #*X#
Aukasin laukun ja kaksi miestä kaivaa vaatteiden seasta Zipot. Kaikki neljä eri puolilta laukkua. Tiesivät kyllä mitä etsivät ja mistä. Tämän jälkeen laukku kiinni ja voit mennä, mutta näitä et saa mukaasi. Ne ovat tyhjiä, ei kaasua sisällä. Joo, joo, mutta Pekingin olympialaisten vuoksi... Plaaplaaplaa. Sinne jäi tuliaissytkärit.

Käsimatkatavaoiden tarkistuksessa olin sitten ihan varma, että jään kiinni ylipainosta. Yksi menee pieleen, niin kaikki menee pieleen. Niinhän se aina menee. Ei onneksi nyt. Laukkuja ei punnittu ja kaikki meni niin kuin pitikin.

Matka sujui paremmin kuin hyvin. Kone oli puolillaan. Lötkisteltiin kaksistaan kolmelle tarkoitetussa penkissä. Unta riitti ainakin hetkeksi. Ruoka ja palvelukin tekivät vaikutuksen.

Kentällä Joni ja Pete olivat vastassa. Oli se vain kivaa nähdä Joni, ei sitä osaa kuvailla. Ajeltiin Tampereelle pitsalle ja makuunista irtsikat mukaan. Pete jätettiin kotiin ja matka jatkui Jyväskylään. Mari ja Ruben tarjosivat meille veskin ja evästä. Seuraava pysähdys Viitasaarella, jossa Jonin vanhempien ja Millan ja Peten moikkaus. Olivat tulossa Helsingistä. Siitä peräkkäin Nivalaan ja Ylivieskaan. Apsilla Tuti sitten jätti mut. Joni kysyi, että miksi olen surullinen vaikka pääsen kotiin. Sellasta tunnetta en olekaan ennen kokenut, että yhtä aikaa on tosi vahva tunne, että on ihana päästä kotiin ja suru siitä, että yks elämän ihanimmasta ajasta on nyt lopullisesti ohi.

Kotona meinasin taas kyynelehtiä, kun ovessa lukee tervetuloa kotiin, sauna on lämmin, keittiössä odotti kirje ja kortti, sekä valmiiksi tehdyt leivät ja kääretorttu. Jääkaappi oli täynnä herkkuja. Ja kotona haisikin niin hyvälle! Kiitos Eeva ja Make, ja Jonikin tietty! Ootta kyllä kultaa!