Maanantaina kello soi kuudelta ja tästä alkoi armoton pari vuorokautta kestänyt rumba. Yö unet jäivät lyhyttäkin lyhyemmiksi. Ei ehtinyt nukkua kun piti suunnitella ja jännittää jo pitkälle ensi viikon ohjelma. Seitsemältä bussiin ja Sanyan keskustaan, josta kahdeksalta bussin vaihto ja kohti Haikouta. Kolmen-neljän tunnin bussimatkan jälkeen taksiin ja puolen tunnin matka lentokentälle. Seuraavat kolme tuntia koneessa ja viimein illalla kahdeksalta koululla. Tästäpä vilinät ja melskeet vasta alkoivatkin. Kolmenkuukauden kamat lattialle ja öö - Miten ihmeessä kuvittelin, että saan tämän kaiken koneeseen ja Suomeen. Muutaman kerran huomispäivän vaatteiden sovitus. Viattomat ja mahdollisimman raskaat vaatteet niskaan. Käsilaukkuun kaikki kirjat ja läppäri. Voi ei, nyt jännittää. Tutin kanssa höpötystä pitkälle yöhön, aamulla 5.15 ylös. Hyvästelyiden aika. Kyyneliä. 6.30 Suvi ja Sonja lähtivät vielä saattelemaan meitä taksille. Ootta te tytöt vaan ihania.

Kentällä jännitettiin painorajoja. Ruumaan menevä laukku painoi 23kg. Just kun helpotuksen oli oikeasti tajuamassa, niin virkailija sanoo: "Ole hyvä ja mene tarkastushuoneeseen". #*X#
Aukasin laukun ja kaksi miestä kaivaa vaatteiden seasta Zipot. Kaikki neljä eri puolilta laukkua. Tiesivät kyllä mitä etsivät ja mistä. Tämän jälkeen laukku kiinni ja voit mennä, mutta näitä et saa mukaasi. Ne ovat tyhjiä, ei kaasua sisällä. Joo, joo, mutta Pekingin olympialaisten vuoksi... Plaaplaaplaa. Sinne jäi tuliaissytkärit.

Käsimatkatavaoiden tarkistuksessa olin sitten ihan varma, että jään kiinni ylipainosta. Yksi menee pieleen, niin kaikki menee pieleen. Niinhän se aina menee. Ei onneksi nyt. Laukkuja ei punnittu ja kaikki meni niin kuin pitikin.

Matka sujui paremmin kuin hyvin. Kone oli puolillaan. Lötkisteltiin kaksistaan kolmelle tarkoitetussa penkissä. Unta riitti ainakin hetkeksi. Ruoka ja palvelukin tekivät vaikutuksen.

Kentällä Joni ja Pete olivat vastassa. Oli se vain kivaa nähdä Joni, ei sitä osaa kuvailla. Ajeltiin Tampereelle pitsalle ja makuunista irtsikat mukaan. Pete jätettiin kotiin ja matka jatkui Jyväskylään. Mari ja Ruben tarjosivat meille veskin ja evästä. Seuraava pysähdys Viitasaarella, jossa Jonin vanhempien ja Millan ja Peten moikkaus. Olivat tulossa Helsingistä. Siitä peräkkäin Nivalaan ja Ylivieskaan. Apsilla Tuti sitten jätti mut. Joni kysyi, että miksi olen surullinen vaikka pääsen kotiin. Sellasta tunnetta en olekaan ennen kokenut, että yhtä aikaa on tosi vahva tunne, että on ihana päästä kotiin ja suru siitä, että yks elämän ihanimmasta ajasta on nyt lopullisesti ohi.

Kotona meinasin taas kyynelehtiä, kun ovessa lukee tervetuloa kotiin, sauna on lämmin, keittiössä odotti kirje ja kortti, sekä valmiiksi tehdyt leivät ja kääretorttu. Jääkaappi oli täynnä herkkuja. Ja kotona haisikin niin hyvälle! Kiitos Eeva ja Make, ja Jonikin tietty! Ootta kyllä kultaa!

Olen nyt viimeistä kertaa Kiinassa netissä. Ollaan lähdössä porukalla viimeisen kerran ulos syömään paikallista ruokaa. Mulla tulee kyllä ikävä sitä. Muhun uppoaa paljon paremmin riisi-kana-pähkinä hässäkät ja nuudelit kuin perunat ja lihakastike. Hassua. Näkee sen jo vyötäröltä, on nimittäin tullut muutama lisäkilo täällä. On silti ihana saada Suomen tuoretta ruisleipää, voita ja juustoa. Äsken piitsillä söin vielä suklaatakin. Ne kestää, mutta salmiakit menivät heti vaikka niitä kuinka yritti säästellä. Lontoonrae-suklaa vois kyllä maistua. Arvatkaa mikä on yleisin puheenaihe täällä? Ruoka ja ihmiset kotona. Yhtä aikaa on tosi haikea mieli. Ehkä jopa surullisempaa kuin kolme kuukautta sitten kun lähti kotoa. Kotona tiesi tulevansa takaisin. Täällä ollaan oltu ja eletty sympioosissa outojen ihmisten kanssa. Nyt kaikki loppuu. Yksikään ihminen meidän porukasta ei ole enää outo. Tänne ei välttämättä enää ikinä palaa. Tai jos palaakin, niin ei mikään ole samanlaista.

No määpä menen nyt viettämään laatuaikaa tyttöjen ja Mikin kanssa. Seuraavat kaksi päivää meneekin sitten kotiin matkustaessa. Aamulla kuudelta ylös ja siitä se alkaa. Koululla ollaan viimeinen yö. Sitten viideltä ylös ja seuraava etappi on sitten oma sänky.

Sitten se on loppu

Nyt mun vatta on kyllä jo täysin parantunut, mutta muutama muu kärsii samanlaisista grillibileistä vatsassa kuin minä pari päivää sitten. Piti siis eilen taas ostaa se kirkas pullo lääkkeeksi. Tällä kertaa kokeiltiin venäläistä. Pari tuntia kulutettiin eilen baarissa nimeltä Dior. Tosi kiva paikka baarikadulla. Musiikki soi kiinalaiseen tyyliin aivan liian isolla, mutta vaikutuksen teki tanssilattia, joka olikin trampoliini ja lavalla vartin näytelmä. Hinnatkaan ei ollut kovin päätä huimaavia, sillä koko illasta selvisin 35 rmb:llä eli kolmella eurolla. Henkilökunta jakoi miehille ruusuja, joita he saivat sitten jakaa naisille. Minäkin sain yhden :).

Kahdelta päätettiin lähteä rannalla odottamaan auringon nousua. Uitiin neljään, jonka jälkeen tutistiin silmät ristissä kylmissään. Ei sitten nähty auringon nousua. 

Huomenna voin sanoa, että ylihuomenna!

Tänään aamulla lähdettiin ajamaan Chefin upealla Hiacella. Kyytiin tungettiin 11 ihmistä. Apinasaari oli hieno, kuuma, tosi tosi kuuma. Ja nyt olen palanut. Apinat oli ihania, mutta siellä oli pari sirkusesitystä, jotka olivat aivan järkyttäviä. Yks pikku-apina teki jotain väärin, niin sitä lyötiin ruoskalla ja siitä tuli verta. Sitten vain joku mies moppas veret pois kesken esityksen. Saarelle päästiin kondolihisseillä, joista oli aika superit näkymät. Sitten mentiin sellasella paatilla kalastajakylään. Siellä tavattiin muun muassa haita ja kosketin isoa meritähteä ja kilpikonnia. Siellä meille tarjottiin ruoat. Oli kaikkea kymmentä sorttia. Mereneläviä yritin vältellä, rapuja ja tollasia, mutta olihan sitä simpukkaa sitten pakko maistaa. Ei hullumpaa ollutkaan. Kalastajakylän jälkeen matkustettiin Hiacella yksityisrannalle. Hirmu pitkä hiekkaranta, paljon simpukoita ja ei missään varjoa. Onko kumma, että olen punainen kuin ne ruokapöydän ravut?

 

 

On se niin kamalaa, että täällä on aivan niin kuin jossain sadussa ja mää vaan ikävöin kotiin. Tylsistyttää kun noi tyttäret käräytti ittensä, niin heistä ei ole enää mun kanssa seikkailemaan. Onneksi meitä on näin iso porukka, niin lähes joku lähtee aina hostellin ulkopuolelle. Itse kun en jaksaisi päiväsaikaan viettää sisällä minuuttiakaan. Tuti ja Sini tulivat toissa yönä. Kyllä sitä Shanghaissa vielä uhottiin, että me ollaan kyllä kaikki päivät vaan piitsillä, mutta eipä mennyt kuin puolitoista päivää, kun jo ulina kuului :S - Palovammoja, kipeitä palovammoja. Mars neljän seinän sisälle.

Mun vointi on jo paljon parempi. Hiilitabletitkin on nyt popsittu. Oli muuten urakka saada niin monta isoa mölliskää nieltyä. Seuraava sairaus saattaa olla tytöiltä tarttunut punatauti käsivarsissa. Iik.

Huomenna vietän koko päivän apinasaarella ja kalastajakylässä Elsun ja Suvin kanssa.

Eip mulla muuta tälle erää!